JOULUJUHLA METSÄSSÄ.
Onkohan ihanampaa puhekieltä täällä alhaalla — jos ehkä eroitetaan kahden rakastavaisen sulokuiskeet — kuin tuoretten lehtien havina kauniissa metsässä? Totta tosiaan, lystikkäimmän ja reippaimman veitikankin sydän heltyy ja hän pysähtyy edelleen astumasta, kun herttaisena kevätpäivänä nuoret, heleät puut, ihastuksesta väristen, puhelevat keskenänsä, kun kaikki ylt'ympärillä hymyilee ja kuiskii. Vaeltaja heittäytyy ruohokkoon, niin että tuoksuvat vihannat aallot hänen päänsä yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat hänen huuliansa suutelemaan ja hän kuunnellen katsahtaa viheriäiseen lehtitaivaasen, uneksien kodistansa, isän ja äidin sydämestä ja armahisensa silmistä. Leppeissä lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, viehättävän koivun puoleen, varsin tärkeitä asioita on suoralla pyökillä väkäiselle jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta lörpöttelee lepäämätön haapa. Elämä, hekuma käy kautta koko metsän, ihmeellisesti virkistävänä ihmissilmälle ja vaikuttavana ihmissydämelle.
Mutta keskellä kaikkea tätä uhkuvaa hekumaa seisoo äänetön tumma puu, joka ei voi puhua eikä heleillä lehdillä leikkiä: se on kuusipuu pienine pistävine neulasineen. Rakastaen levittää se käsivartensa, kateutta ei asu sen sydämessä, mutta se katselee niin suruisena, Ikään kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiväin lasten joukossa seisoo se lehtikoristeellisten puiden keskellä. Harvoin kyllä joku lintu matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten. Eivät mehiläisetkään ja kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon, yksinään seisoo kuusi keväällä, yksin se jää loistavana kesäaikana; vieläpä syksylläkin sen puku yksinään on suruvaatteiden kaltainen: se on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden tähden, joihin kuolema niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi, kimeltelevä jääkaapu yllä, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet; hirveästi ne riistävät alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias löyhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heittääpä paksuja vaippojakin koko maan päälle, ja kaikki lämpöinen elo jähmettyy sen katseen edessä. Ainoastaan kuusipuu katsoo häntä silmiin pelkäämättä ja naurahtelee umpimielisenä, kun mahtavalla jääkaapuisella loihtijalla ei ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisestä alkaen alas pienimpäänkin koppiaiseen asti, on vakaalle, kärsiväiselle kuusellekin hankkinut palkan, joka on yhtä ihastuttava kuin keväinen ilma ja päivän paiste.
Joulukuun neljännenkolmatta päivän yönä, josta kaikki pyhät kirjat niin monia ihmeteltäviä asioita kertovat, sinä yönä, jota me vuotuisesti rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielellä vietämme ja jouluksi nimitämme, astuu taivaan enkeli alas äänettömän kuusen luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla kukilla. Näin se virkaansa vihitään, tuo sanomattomasta autuudesta värähtelevä puu, ja tulee kaikista metsän puista valituksi valmistamaan iloista joulunjuhlaa kaikille linnuille ja kaikille muille pienille olennoille, jotka eivät voineet päästä hirveän lumivaltiaan käsistä ja joita se vankina pitää ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista hetkellä soi sydämiä vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ikään kuin hämäriltä ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen äänet menevät mahdikkaina kautta metsän, ja kaikki linnut kuulevat sen viehättävän huminan eivätkä voi vastustella, kohottavat lentimensä ja liipoittelevat laulavalle puulle; puoliksi jähmettyneet kuoriaiset ja sikeästi nukkuvat kärpäset, kaikki kaikki ne heräjävät, ravistavat raskaan talviunen siivistänsä ja kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, säveliä kohden. Ne lintu-raukatkin, jotka me ihmiset ahtaasen vankihuoneesen tuomitsemme, että ne meitä huvittaisivat viehättävällä laulullansa, kuulevat kuusen tenhohuudon ja lyödä räpähyttelevät vienosti valittaen ja halusta huolehtien siipensä varsin haavoille vankeutensa armotonta häkkiseinää vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti ihastuttavalta laululta, huomaitsee hämmästyksellä vaikerruksen, joka pienen vangin rinnasta ulos pusertuu, ja siellä täällä joku lapsi, joka kirkkaan jouluyön hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii sääliväisesti lemmikkinsä vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa häkin läpi aroilla lemmekkäillä silmillänsä.
Virvatulet, jotka syksyisistä pahanelkisistä pilatöistänsä väsyneinä rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat metsän poikki käydäkseen tiheään kehään kuusen ympärille; mutta tämä hehkuu ja hohtaa ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi kimeltelee niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppivät ja heilahtelevat ihmeellisten sävelten voimasta; keltasirkut, tiaiset, käpylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielevät harakat ja varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat täällä jouluhartauksissansa, kuuntelevat ääneti ja uneksivat, silmät puoliummessa, auringon säteistä ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi yht'äkkiä ravistaa oksiansa, ja kaikenkaltaisia oivallisia siemeniä, pieniä viehättäviä hedelmiä, herttaisia lumihiuteita kuin tähtikukkasia putoilee ja laukuilee alas, ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi, kuinka ne riemahtelevat, nuo luontokappaleet, hullunkurisesti tunkeilevat kuusen ympärille sitä hyväilemään ja kiittämään! — Hellämieliset keltasirkut ja tiaiset visertävät halusta, varpuset tahtovat kiittää, vaikka vielä nokka on täynnä kaikenlaisia makupaloja; kaarneet ja hurjat käpylinnut varsin yllättävät puun hehkuvilla lempipuheillansa, niin että se on kuuroksi tulla koko pauhusta, ja siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja kärpäset kiitosvirttänsä, ja sammal kohoilee lumen alla, ikään kuin olisi kevät siihen hengittänyt; paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja varvuilta valahtelee kyynelvesiä. Mutta soreat hongat ja tanakat männyt saattavat hiljaa ryhtyä onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina selkeään huomispäivään asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta ylhäältä taivaasta tätä autuaallista joulunviettoa metsässä.
STABAT MATER DOLOROSA.
"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina, silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi notkistui.
Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä, heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin; hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria, kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea, tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi yksinäiseen rukoilijaan.
Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna, armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja paranna rintani kivut!" — Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun äärettömille tuskilleni otollinen uhri, ota minulta nuo julmat, jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."