"Quis est homo, qui non fleret,
Christi matrem si videret
In tanto supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään.)
Suom. A. Oksanen.
Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat, noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.
Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat, raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli, tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde kokoonvaipuvan kasvoille; — Giovanni Battista Pergolese oli kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut, jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon, vaaleanverevän Laurettan maallisia jäännöksiä.
LUDVIG VAN BEETHOVEN.
Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka ovat meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin meitäkin, mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat tuhlaavasti tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme, meidän kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on. Oi, alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisiä valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat, häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä, haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän varomattomasti astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät mustia verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina, eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaan yksi taika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen nöyryys!
Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassa Bonnin kauniissa kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista, kiitollista ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas mies. He olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sitä katsellessansa hänen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat tähtien kanssa ja länsituulonen suuteli puiden lehtiä, niin että ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan, hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto kumisteli lämmintä ilmaa.
Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! — Eivätkös palavimmat halumme mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"