Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle päälaelle ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas uneksija! Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa, mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja koroittavat äänensä kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"
"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?" kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.
"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee kauniinta maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla täällä alhaalla, mikähän lienee jumalain loistavin lahja ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"
"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta, sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja auta minua!" — Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen, kumaraiseen olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja jonka talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet haihtumattomina.
"Kaunein, loistavin on tietysti valo, armahaiseni!" oli vanhuksen vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko sielunsa riemahteli.
"Valoko?" — huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät niin eriskummallisesti, — "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus; mutta valo ei ikinä ole korkeinta! Valo ei ole elämää."
Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig, sävel on kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli isän kauniita lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona pianon luona istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti viserteleviä lintuja, ja satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista kevätvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita ihmisääniä, jotka niin lempeästi hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.
"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat; sävel ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen olemus; mutta eipä kuitenkaan korkeinta! — Äiti, äiti! etkö sinä sitä arvaa?" huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen armaan eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen nuorelliselle päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen tummissa, tuuheissa hiuksissansa.
"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa rintoihinsa: "korkein on rakkaus."
Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä. Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla, äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis, rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on voima, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. — Jumalat, jumalat, sallikaatte minun saada tämä hurmaava voima, suokaa se minulle ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana ja kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo, rakkaus, — mitä en tarvitse! — Teidän lahjastanne minä alttiiksi annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaan yhtä mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani, ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; — ja rakkautta? — oi, ketä jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" — Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta hillittömimmän ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä! Mikä jumala voipi häntä vastaanseisoa?