Przyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja kulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa Väsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen miettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:
— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja kauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen kumminkin olla onnellinen…
Mies katsahti ylös.
— Mitä paljon se on?
Vilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.
— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa mielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden alle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi, kun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja… ne ovat niin sopusuhtaisia… ja puita, nurmikenttää… Tietäkääs, keväisin on tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi melkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu tunkeutuu meille saakka…
— Tepäs olette kaunotunteinen…
Kaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla eleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:
— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon asumaan… Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli auki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle isälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka seisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine puineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me lapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta… enkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne asumaan… Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada omistaja käsiini ja koettaa häntä tavata… ja hän oli hyvin rikas herra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne, mutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän liian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin kalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta kuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt me täällä asumme… Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne muutimme.
— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä toimititte.