— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on haavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka saisi päivät ja tunnit kulumaan.
— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän vilkkaasti jatkoi:
— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan siinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen sijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.
— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?
— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä katsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä elävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja…
Klaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:
— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?
— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.
— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista käsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja suojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin aivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen niistä tulvia… Oi, kuinka onnellinen olisin!
Tyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa, sitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan päälle sirottanut.