Przyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.
— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän virkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:
— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen! Minä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan sellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi olla, mutta omasta puolestani minä…
Ja hattua nostaen hän lausui:
— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän tuttavuuteenne.
Neitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä koriin.
— Minun on jo aika lähteä…
— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti kädessään.
— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan huomiseksi?
— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.