— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle lehtimajalle, vai kuinka?
— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä, kun sää vaan on kaunis.
— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!
— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.
Kuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa, heiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:
— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona, ja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen kauheasti nälissäni.
— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen päätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa — pois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:
— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?
Epäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja vasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi vaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi mustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.