Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä puutarhassa tapahtui.
Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen, kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen, sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja kiiruhti pois.
Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka kuului talosta:
— Isä! isä!
Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.
Przyjemski myhäili.
— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon… Kylläpä tuo Benedikt on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa — todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää ja kävellä mukanaan runoja korissa…
Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld, vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!
Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni. Taivahan kantta vain hattarat peitti ja länsi purppurahohdetta heitti.
Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.