— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo lapsuudessa… Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla… Hän ei tänään kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen… Mitähän tyttö nyt mahtoi hommailla?
Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille, kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina edessä.
— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno olento… eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.
Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt. Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin sillalle.
Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.
Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli oikein suloinen!
Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.
Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti, ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät, jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla aivan sellainen kuin olette».
Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?
Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.