Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!
Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.
Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi, jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?
Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».
Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä. Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.
— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.
— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.
Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.
— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän, pannessaan lahjat pöydälle.
Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla, ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen kättänsä uudelleen.