— Oi, Varsin mielelläni!
Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.
— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen tunnetta.
Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan, mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat joskus toisensa.
Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa, syleili ja suuteli Klaaraa.
Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.
Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven lukittuna.
Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle. He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana…
— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata, upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.
— Mutta isäsi?