— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin läksyjä.
Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.
— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa, Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski tullut…
Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin, ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:
— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä, herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori, komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen…
— Tummaverinen? — toisti Klaara.
Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.
— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona…
Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme…
Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja iloinen, siinä kaikki.
Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana… Ja Klaara asetti kyynäräänsä vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.