Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.
Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet, jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.
Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen. Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä. Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.
Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän, joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja nyt oli kotona.
Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta. Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin jättiläiset ja kanerva kukkii…
Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä hänen mielessään.
Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa, harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari: Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta… Mies katsoo neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan sellaisena kuin olette».
Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä, mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman pitkäveteinen ääni:
— Hyvää ehtoota, neiti.
Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana: kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.