— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään. Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin kauniilta… Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?
Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski miehen istuutua kapealle penkille.
— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski, viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:
— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?
— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.
— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin, että sitä oli olemassakaan.
— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?
Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli hänen vastauksensa:
— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko vasta kotimatkalla.
Mies katsahti häneen kummastellen.