— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä, joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin oppilaana.
— Vai olette siellä ollut?
Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar, oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.
Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta, mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat…
— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.
— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka paljo minulta puuttuu… mutta parastani koetan.
— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies hiljaa…
Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.
Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:
— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?