— On jotakin vikaa rinnassa.
— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?
— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.
— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski, — kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan vieressä… Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.
Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa, ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.
Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:
— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla semmoisia täällä oli… Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara huomautti:
— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.
— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.
He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta äkkiä vaikenivat.