Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:
Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla… Mutta Klaara keskeytti, sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.
Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.
— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin. Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?
— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.
— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.
Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin muistellen runoa.
Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi sametinhieno ääni, lausuen:
Sä olet niinkuin kukka,
niin kuulas kaunoinen;
Kun katson kasvois, murhe
mun hiipii mielehen.
Ma taivaalt’ anon, että
sois kaikkivaltias
sun saastumatta olla
noin kaunis, kuulakas.