Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:
— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme
Teille.
Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta. Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.
III.
Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.
Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas, kaunoinen…
Piano ja sello jatkoivat:
Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias…
Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:
Sun saastumatta olla noin kaunis kuulakas.