Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta tuntemaan… Minä ja ystäväni soitamme Teille…» He olivat kauvan soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli hyvä!
Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:
— Tarpeeksi!
Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin. Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa, jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin, mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli? Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään sellaisia nähnyt!
Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä, ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja melooneja.
Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi tuoreitten ruusujen tuoksu.
Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin »hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.
Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.
— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään muotoa!
Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten? Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?