Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni, että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja kiiruhtaa torille —
Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin Klaara ei häntä vielä tuntenut.
Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?
Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan, asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.
Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen, allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.
— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.
Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.
Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja. Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan takaa ja lausui hymyillen:
— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!
Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.