— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.
Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:
— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä kuin ystäviään pitäisi vieraina!
Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:
— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?
— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.
— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?
Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.
— Olette, — kuiskasi hän.
Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi: