— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.
Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:
»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta, täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»
Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi, sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!
Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.
Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin, vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta. Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen leiman… Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu, jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.
Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.
Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.
Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.
— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.
Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.