— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.
Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot, kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin Klaaran.
Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö, jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö yht’äkkiä sanoa tokasi:
— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?
Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:
— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut puhtaan kauluksen kaulaani.
— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.
Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti
Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.
— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.
— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva
Dutkiewicz? … Mutta eihän hän ole mikään vieras.