— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa — huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta varakkaampia kohtaan.
Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi verkalleen, silmänsä alas luoden:
— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e…., niin ei hän ole mikään poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin perhonen kukasta kukkaan.
Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte puhumaan:
— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat. Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä… Mutta se, joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta… ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän täällä maailmassa toimittaa?
Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin silmin jatkoi:
— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?
Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?
Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.
Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän, keltaisen sormensa ylös.