Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.
Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin hän lausui mietteissään:
— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa…
Wygrycz hymyili ivallisesti.
— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.
Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella, joka kumminkin pian katosi.
— Niin… niin… — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää monella eri tavalla.
Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.
— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.
— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.