— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa kädessä.
Wygrycz puuttui puheeseen:
— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin runoutta.
Ja hän lisäsi kohteliaasti:
— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän tahtoo valita jonkun teoksen.
Klaara nousi.
— Se on minun huoneessani.
Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä, missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä, kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.
»Sveitsissä»… Ehkäpä se? …
— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.