Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.
Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti kurkkunsa ja vastasi:
— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.
— Miksette? — kysyi Przyjemski.
— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa tapauksissa vastannut puolestani.
Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:
— Siinä sen nyt näette! … Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.
— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka olenkin köyhä, en luita nosta maasta.
Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.
— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole sellainen kuin hänen luulette olevan.