Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.
— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä kukaan voi tietää.
— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille kapean, valkoisen kätensä.
— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste…
— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —
Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?
— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.
Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi isänsä kaulaan.
— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!
Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä tuskistuneena.