Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.
— Mutta jos minä Teitä saatan…
Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.
Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.
— Mutta jos me kohtaamme…
— Kenenkä?
— Ruhtinaan.
Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.
— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti
Przyjemski.
— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.