— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä, että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.
Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei voinut vastustaa.
— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.
— Bravo! — huudahti Przyjemski.
He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat vapaasti mellastella.
Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa. Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.
Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.
Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.
— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.
Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja varpaillaan.
Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.