— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.
— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin Teitä.
— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin… — lausui Klaara, koettaen leikkiä laskea.
— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä. Menkäämme niitä katselemaan!
Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:
— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.
Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun alla, pehmeällä nurmikolla.
Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.
Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.
Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.