— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies huoaten.
— Kuinka niin? — kysyi Klaara.
— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat…»
Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta kajahti Stasin ääni!
— Klaara! Klaara!
Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.
Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.
— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä ota?
— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.
Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen päässä kysyi Przyjemski: