— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?
— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania useimmiten jo menneet levolle.
— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen seudussa. Haluatteko?
— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle, jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.
Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen allapäin.
— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme yhtyvät.
Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.
Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa. Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta katkeruudestaan.
Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa, puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.
Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, — keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas harhaillen.