Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin, mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi, kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:
— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle… Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle, ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.
Wygrycz kavahti pystyyn.
— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta tai naimisiin menosta…
Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.
Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus. Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin, kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli hänellä kaikista katkerin.
Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön juopa heitä erottanut.
— Jos hän minua rakastaa… — ajatteli hän.
— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos kuistiin.
Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven. Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.