Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista, kapeista, valaistuista ikkunoista.
Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona, aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä, tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.
Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.
Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin. Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:
— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!
Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen. Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.
— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä kerran katsomaan? Oletko?
— Olen, — kuiskasi Klaara.
Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:
— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä penkillemme lehtokujaan, tahdotko?