Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:
— En… elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!
Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas painoi ne rintaansa vastaan.
— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan… kas noin, rakkaani.
Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla … Säveleet kaikuivat pimeässä, kaihomielisinä… Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi mies:
— Rakastatko minua?
Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin hiljaisin huokaus:
— Minä rakastan sinua.
— Oi, rakkaani!
Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.