Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena, ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.
Koettaen hymyillä alkoi hän:
— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! …
Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani…
Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:
— Te… ruhtinas?
Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:
— Niin… entäs sitte? Pitäisikö sentähden…
Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi. Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi hämärään.