— Milloinka?
— Tänä aamuna.
— Minnekkä?
— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee…
Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:
— Etkö ole neitosta nähnyt?
Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä, käsivarret ja otsa siihen nojaten.
Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.
Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:
— Sinä voit lähteä.