Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.
Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi suruissaan ja mietteissään.
»Kuin unikuva mun armaani haipui…» Haipui? Mutta vähätpähän siitä! Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut. Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.
Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua! Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä. Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt… Mikä onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! … Jos ruhtinas taaskin Klaaran tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut hänelle sanomatonta tuskaa…
Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja kumminkin…
Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin ne viipyivät kuistin kohdalla.
Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.
— Varmaankin rouva Dut… kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen hymy leveällä suullaan:
— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla armollinen ja istuutua kuistini penkille… se olisi minulle suureksi kunniaksi.
Näin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan ollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava kissa, joka makasi patjalla.