— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että istuutuu tänne? Millä voin palvella?
Vielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin saakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän taas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.
Ruhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu kädessä kohteliaasti kysyi:
— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?
— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain aamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri… he, he, he…
— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa… alkoi ruhtinas mitä pehmeimmällä äänellä.
— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.
— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on muuttanut?
Hyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta poskilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen. Katsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän päätään pudistaen:
— Se ei käy laatuun.