— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin köyhä…
Keltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään vuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli käpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.
— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!
Nenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti kissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot, kerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan kohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi pitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka aikoi lopettaa alkamansa lauseen:
— Hän on tosin köyhä, mutta…
— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara Wygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko viedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?
Rouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.
— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?
Hän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen nosti ja vastasi:
— En.