— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.
Ruhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni hetkisen, mutta vastasi vihdoin:
— Minä annan kunniasanani.
Vanhuksen kasvot säteilivät ilosta.
— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen. Sydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos haavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä tekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?
— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä eikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja kunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta. Sanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei mikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi tärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta…
Ääni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:
— Voikaa hyvin!
Ja hän poistui nopein askelin.
Vanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui penkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.