"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten olisi sopinut olla," minä sanoin.
"Ei," vastasi Hugh, "mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä kirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin julistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa yhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia niitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa kirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi kaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä."
"Se on suurena lohdutuksena," minä sanoin. "Mutta minä luulen tekevämme oikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos hän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin ajatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina pimeinä aikoina."
"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt," vastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin monen muun kaikkein iloisin nauru; "ellemme juuri kaikki," lisäsi hän, "olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan."
Mutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle ajatuksissani hairaantunut.
Joku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin kulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini nykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli linnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme ahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa äkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan yhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.
Äitini sanoi yksivakaisesti:
"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin, että tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa tahtoansa seurata."
Nämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta vaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa vakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.
Hän jatkoi: "Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty," ja laskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä äänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli ruveta kiistämään, hän lausui: "Minä katson velvollisuudekseni varottaa teitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon uskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät kykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään."