"Missis," sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, "minä tahdon myöskin kerran kaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että eilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan sanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota ajatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin sen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen jalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen minulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että syntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. — Eikö vanha leski Jennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia liikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren pohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso partasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt Jumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin pahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on enemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte, kuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te ihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä kuin olin."
Äitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä kävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:
"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo on annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä luulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän kuolemaansa."
"Missis," sanoi Betty teeskentelemättä, "minä olen varma, että minä en ole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan, mutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle tämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla kaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme saarnaavat siitä joka sunnuntai."
"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut?" huudahti äitini.
"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo," sanoi Betty. "Mr John Nelson antoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa anteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja vilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos joskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta synneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri tämä on katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että siunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John Nelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin pastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä siinä ei seiso 'tahtoo antaa anteeksi,' vaan 'antaa anteeksi,' ja sepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin samaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala kaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän Herran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi anteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta käsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee saarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat parhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän saarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen jo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen sitä ja olen varsin tyytyväinen."
Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta ja erin-omaista?"
"Minä en voi varsin tyystin tietää," vastasi Betty, "eikö se ole tuo 'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori olisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi jossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin jollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se on Jumala, joka nyt antaa anteeksi minulle, asia kävi peräti toiseksi."
"Mutta, Betty," sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, "jos kirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää teitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?"
"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty vakavasti.