"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne," sanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan, hän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.
Illan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni sanoi äidilleni:
"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin rupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti sukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista."
Äitini punastui hieman ja sanoi:
"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa ja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että ihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon uuden opin kautta."
"Ystäväni," puuttui isäni puheesen, "minä olen nähnyt koko joukon uskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi uskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset kirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi. Me elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä sitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin minkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän nyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja raittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen hävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän sanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn päiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka mielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos ainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa."
Äitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin hän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin outo hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen kysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee hänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen havainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla ja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin isäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut. Mutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja iloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja sanoi:
"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on anteeksi-antamusta kaikille." Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: "Kun minä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja kuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala antaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu mahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni," hän sanoi, "minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä uudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama laita."
Isäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen rakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:
"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä tahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat kuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian iloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi nähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän kuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin ansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?"