"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla tuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en ymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi, herttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia sanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen, ihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert mielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa, omiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi suitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja noilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno Trevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita armas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo niin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän yksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän miehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä kärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui joku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka naisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!) antaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka nämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin taivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville, semmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen elämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä tappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä — uskontoa semmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli kuullut John Nelsonia."
Hyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat mielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme, kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen havaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että niitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä varjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme "Robinson Crusoen luolaksi!" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin suurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee taivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen kanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut voineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa meitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä sitä kohden.
"Ajattelepas, orpana Kitty," sanoi hän, "että jok'ainoana elämämme hetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että siitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi elämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää, minkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus vaeltaa varjossa ja pimeydessä!"
Useasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista mestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle siirtämässä: — meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla värivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien vaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja pienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta silmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat mielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka jälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon suurissa taulusaleissa.
Ewelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa kuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa: "Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin penselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja vaarojen välillä j.n.e.," minä tavallisesti kummastelen omaa kankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti. Mutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle sanoen:
"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät kasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja yhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja, joissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen silmissänsä. Mutta ne ovat äitisi kasvot, ja sinun ei tarvitse ihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen kauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit pieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin luonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa korkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia huomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta taulusali — mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä, Kitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon kauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut niitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten keskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä polullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet, hyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet elänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi asti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet sinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on ystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä rakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on tunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee meidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me lähenemme sen kaltaisiksi, jota ihantelemme; tulemme yhdeksi sen kanssa, jota rakastamme."
Minä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa epäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.
Minä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää vaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään, kuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka tähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista liikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän pienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena, hämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin tunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei viritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä aamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka suosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa vanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen tekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.
Ewelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka hänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St. Neotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se, että nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt ovat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo mielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin vanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia pyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.
Kaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu Hugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin tarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa ihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi, mutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi, vaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle on määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän halpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta kasvannostaan.