Välisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille ahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen tarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan piiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn haastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla sitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita herättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän tarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä tehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi sopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi. Minun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.
Ja hän valitsi minut — eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi sopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku Kitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut minun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan epäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin turvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee ainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä rakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.
Me olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin, isäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta ketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin sattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua iloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä en tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon muotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat Bettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista huvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat saman-arvoisia.
Me olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana. Ewelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin yksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen puoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa, että orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli seurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä suuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa silkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen brokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa puuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan, ja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen tämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin luona.
Kuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta ja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät kirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme tuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti keskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki saarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa — koko perheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä ja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja tyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja likaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja lapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta, monet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta, heidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja heidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:
"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle, sivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille sanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle, sievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on tulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna — pimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun luullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley."
Mutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla, hiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa ja isot hopeasoljet kengissä.
Kun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja sivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena, niin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin mielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä voimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla kekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.
Mutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven, miehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle sanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko suuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Ennenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka pieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen suomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä katselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita yksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa ja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken verralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.