"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."
Isäni vastasi:
"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen; mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella kerta saavat hautansa."
"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän hedelmistänsä te tunnette heidät."
"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen nähnyt hedelmiä. Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."
Ewelyn virkahti:
"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat, eikö siinäkin jo ole hedelmää?"
"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."
Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:
"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat; yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois, panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."