Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista, varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta, joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee, että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on vaikeinta päästä.
Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:
"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."
Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä täristystä, kun hän alkoi:
"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili: "Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat ja poikenneet pois sinun teiltäsi" — täristys oli kadonnut, ja vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.
Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut sanaakaan muutoksesta.
Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti lausui:
"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi ainoastaan:
"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."
Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.