"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni," sanoi Betty, "kun Hänen aikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon paremmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen lehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu vähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en voi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin hänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen ehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani — mutta nähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen, mrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä en suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut minua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen kaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli tehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias, joka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin ainoastaan," sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla, "ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on, että Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja suosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata."
XI.
Kolme kuukautta on kulunut, sitten kuin näihin lehtiin kirjoitin ainoankaan rivin, ja viimeiset sanat tuntuvat minusta niin heikoilta ja niin kaukaisilta, kuin suuren syvyyden ylitse kaikuva ääni, juuri kuin maa olisi jalkojeni alla auvennut, tehden juovan minun ja sen päivän väliin, jona ne kirjoitettiin.
Äitini on ihmeellisesti toipunut. On niinkuin se tauti, joka isompana osana hänen elämästään uhkaavana pilvenä on riippunut hänen päänsä ylitse, kokonaan olisi tyhjentynyt siihen ankaraan kuumeesen, joka häntä niin kovasti koetteli, jättäen hänet virkistyneeksi ja uudistuneeksi niinkuin ukkonen ilman! Välttämätön lepo, pakko pitää itsestänsä vaari sekä täydellinen antauminen tarpeellisen hoidon ja vaalinnan alle on epäilemättä ollut vaikuttavana syynä tähän onnelliseen päätökseen.
Ennen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota meidän tulee hänen toipumisestansa kiittää.
Eräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa ompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty kuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä toimittamassa. Vähän aikaa sitten isäni oli viheltänyt Trustya ja oli nyt kaukana pelloilla. Oli rauhallisin aika päivästä, etsoneen aika kuumana iltapäivänä. Muuta ääntä ei kuulunutkaan kuin veden tipahtaminen vesirännistä pihallamme, kärpäsen pörinä akkunanruutua vastaan taikka eksyneen pienen mehiläisen surina rinkikukilla tuolla ulkona sekä Bettyn hiljainen hyräileminen kyökissä hyöriessään.
Äitini ja minä olimme puhuneet Jackista. Me olimme joku aika sitten kirjoittaneet hänelle pyytäen, että hän kumminkin ajaksi palaisi takaisin meille, koska maanviljelys rupesi käymään isällemme raskaaksi. Me olimme sanoneet hänelle, että vanha koti oli tarpeeksi avara meille kaikille, että ikävöitsimme olla hänen kanssansa, ja että kaikessa tapauksessa voisimme yhdessä hänen tulevaisuutensa tuumista neuvotella.
Meille ei vielä ollut mitään vastausta tullut, ja kerran toisensa perään olimme toinen toisellemme muistuttaneet, kuinka luonnollista oli, että kirjeet eivät voineet kulkea niin pian, kuin toivoimme. Postit olivat niin epäsäännöllisiä, ja saattoipa ilman sitä ajatella sata eri tapaa, joilla kirjeet taisivat mennä hukkaan. Tämän olimme kertoneet, joka kerta kuin isämme oli ratsastanut kirjettä kysymään ja ilman mitään semmoista palasi kotia. Ilman sitä Jackilla epäilemättä oli paljon toimittamista, varsinkin jos hänen oli mieli palata meidän luoksemme, ja kun hän oli niin kankea kirjoittamaan, hän kenties ei ollut mitään kirjettä lähettänytkään, vaan vastaisi itse omassa korkeassa persoonassaan. Me istuimme ja haaveksimme, kuinka koettaisimme tehdä maa-elämän hänelle vähemmän ikäväksi, pitäen kaikenmoisia tuumia, kuinka ryhtyisimme useampiin pieniin muutoksiin tehdäksemme kodin hänelle valkoisemmaksi ja iloisemmaksi, kun ratsastaja vaahtoisen hevosen selässä äkkiä syöksi pihaan humulla semmoisella, että vanhat nurkat paukkuivat ja akkunanruudut kalisivat.
Äitini ja minä katselimme toinen toistamme. Arvattavasti minä kävin yhtä vaaleaksi kuin hän, sillä hän lausui:
"Istu alallasi, Kitty. Anna Bettyn kuulustella, mikä on."